Kuulema paskinta tekstiä syntyy kun kirjottaa vihasena. Empäs tiedä, ei varmaan mun kohdalla. Mehevintä juttua syntyy kun vituttaa niin paljon että meinaa räjähtää, sitten antaa tekstin huilata pari päivää, korjailla liimailla.. ja valmis.
Kun aloitin lähihoitajaopinnot ensimmäisellä luokallani oli 33 oppilasta. Ensimmäisen vuoden jälkeen meitä oli 6. Siitä vähän matkaa eteenpäin, niin jäljelle jäi 4. En tiedä montako nyt on jäljellä, vai onko yhtään. Meidän luokka ei tietenkään ollut poikkeus, nykyinen luokkani on siis muodostettu kolmesta hajonneesta luokasta, josta on oppilaita keskeyttänyt.
Kun olin vielä naiivi sinisilmäinen penska, syyt opiskella lähihoitajaksi olivat ihan kuin jostain kliseestä maailmanparantamiselokuvasta. Minä auttaisin ihmisiä koska tahdon niin.. ihan sama vaikka palkka on pieni, saisin hyvän mielen auttamisesta ja sen sellaista roskaa...
En väitä ettenkö enään haluaisi aidosti auttaa ihmisiä, mutta myönnän vaan että syyt ovat ehkä hieman erilaiset tällä hetkellä.
Itse asiassa ala on hyvä, lähihöitajan ammatti on täydellinen turvaverkko. Kolmen vuoden opiskelun jälkeen, mulla on ammatti jota voin tehdä silloin kun haluan, melkeimpä missä haluan. Etenemismahdollisuudetkin ovat ihan ookoo, lähihoitajapohjalla pääsee helpommin opiskelemaan sairaanhoitajaksi tms. Myöskin ihmisten kanssa oleminen jatkuvassa vuorovaikutuksessa antaa jonkinlaista sisältöä elämään. Paikassa jossa olen nyt, se ihminen ketä hoidetaan on täysin riippuvainen siitä auttavasta kädestä, en oikein pysty kuvailemaan miltä tuntuu olla se joka ikäänkuin ottaisi jonkun elämän omalle vastuulleen hetkeksi.
Mun työ on kaikinpuolin raskasta, en voisi sanoa ettenkö jokus ole epäillyt pystynkö siihen oikeasti, se on raskasta henkisesti ja fyysisesti... siitä syystä aidosti suutun kun luen roskalehdistä, kuinka jossain saadaan taas niin huonoa kohtelua hoitajilta.
Sitä ei voi kukaan iltalehden toimittaja kokea, millaista on tuntea potilaan yksinäisyyden ja halun vain olla jonkun ihmisen läheisyydessä, koska pelottaa tai on paha olla. Pelkkä läsnäolo antaa jo mielenrauhaa ja hyvää oloa. Mutta mitä sitten kun on kymmenen muuta samanlaisessa tilanteessa ja minua vain yksi. Viime päivinä töissä minulla on ollut 5-10 minuuttia aikaa olla yksitellen hoidettavan ihmisen kanssa, ja nekin hoitotoimenpiteiden ohessa. Mä en ole pystynyt rupattelemaan niitä näitä omaisten kanssa vaikka olisinkin halunnut. Mä en ole voinut pitää jotain ihmistä kädestä ja olla läsnä vaikka se olisikin ollut oikein, koska minulla on kymmenen muuta jotka ansaitsevat ja tarvitsevat samanlaista kohtelua.
Pahempaa kohtelua minusta saavat hoitajat. Koska aletaan puhumaan hoitajien huonosta kohtelusta ja laiminlyönnistä politiikkojen, omaisten ja median toimesta?
Sisäistääkseni vähäisen pointtiani kirjoitan kysymyksen joka toivottavasti pistäisi miettimään.
Miksi joku nuori haluaisi opiskella sellaista alaa josta saa jatkuvasti lukea paskaa lehdistä, työtaakka on uskomaton ja kiire kasvaa niin nopeasti että aito välittäminen leikataan pois?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti